Lasitalon huuruiset lasit

Jääkiekon huomioarvo median keskuudessa on ollut aina suunnattoman kova. Tämä on ehdottomasti hyvä asia, sillä onhan kyseessä maamme suosituin urheilulaji. Ylivoimaisesti eniten jääkiekosta viestimiseen resursseja käyttävät Ilta-Sanomat ja Urheilulehti. Perinteikäs Jääkiekkolehti elää ja voi ilmeisen hyvin omalla konseptillaan. Yle toimittaa omaa perustehtäväänsä etenkin mainion Kiekkokierros-formaatin kautta radiossa. Merkittävä viestintäkanava on, myös lajista kirjoittava verkkojulkaisu Jatkoaika. Lisäksi lajin piirissä on jokunen pelkästään jääkiekkoon keskittyviä ns. freelancer- toimittajia. Muut lehtitalot ja mediat pyrkivät, myös viestimään aktiivisesti jääkiekosta päivittäin. 

On mediakritiikin aika! Valmistauduin syksyllä alkaneeseen Liiga-kauteen tavalliseen tapaan tutustumalla valtamedioiden julkaisemiin kausioppaisiin ja ennakkoanalyyseihin. Raflaavimmin ennakkoanalyyseissään esiintyi Ilta-Sanomien jääkiekkotoimitus. Heidän suuri johtoajatuksensa kauteen lähdettäessä oli, että Liiga-kiekko kokee suuren pelillisen muutoksen.

Heidän näkemyksen mukaan pelillinen evoluutio olisi kehittymässä maassamme suuntaan, jossa kiekkokontrolliin ja pelinrytmittämiseen perustuva kiekkomme muuttuisi suoraviivaiseen, nopeaan ja kaksinkamppailuihin perustuvaa malliin. Puhuttiin ”miesten lätkästä”, ”fläppitaulujen sahaamisesta” ja ”maalin takana nysväämisen (LUE viivelähdöt) loppumisesta”. Pelistä tehdyt havainnot perustuivat peliään hakeneiden liigajoukkueiden harjoitusotteluihin ja keskusteluihin eritoten pelaajien kanssa.

Kulunut kausi on lahjomattomasti osoittanut (ainakin minulle) heidän olleen ankarasti väärässä. Valmentajien ajattelutavoissa ja pelitavoissa on toki vuosittain havaittavissa pieniä hienosäätöjä ja kehitysaskeleita, mutta voin yksikantaan todeta pelin pysyneen pääosin viimekauden linjoilla. Perustan väitteeni nähtyäni kaikki joukkueet vähintäänkin kerran. Yhteensä olen seurannut keskittyneesti noin 20 Liiga- ottelua ja kymmenkunta Mestis- ottelua.

Ei siinä mitään… Virheitä sattuu kaikille! En hetkeen seurannut IS-veljien julkaisuja. Kunnes eilinen 19.11.2015 esitetty IS-Liigalive ilmestyi eetteriin. Siellä toimittaja Jussi Paasi, esimies Vesa Rantanen ja liigaennakkoon ennakkoanalyysin kirjoittanut toimittaja Marko Lempinen jatkoivat edelleenkin samaa paatosta pelin evoluution muuttumisesta Liigassa.

Hämmästykseni on suuri! Kuinka noin suurilla resursseilla operoiva ja lajiin pelkästään keskittyvä toimitus voi olla analyyseissään noin metsässä. Onko tässä tarve ns. ”peitellä omia jälkiä” ja vahvistaa oman (pieleen menneen) ennakkoanalyysin toteutumaa? Vai onko kyseessä silkkaa ammattitaidottomuutta pelin analysoinnissa? Onko tämä kenties yritys muokata peliä julkisen keskustelun kautta omien mieltymysten ja ihanteiden mukaiseksi? Olen ymmälläni!!! Taitaa olla Sanomatalon lasiseinät pahasti huurussa.

Tietojeni mukaan ko. mediatalo ei käytä juurikaan ammattiapua pelin analysointiin. Tarkoitan siis valmentajia (entisiä tai nykyisiä). Syytä tosin olisi. On vaikea kuvitella esimerkiksi Kauppalehden tai Tekniikan Maailman julkaisevan analysoivia juttujaan ”hatusta” ja ”mutusta” vetäen ilman ammattilaisten konsultointia. Jääkiekon mediamaailmassa se näyttää kummallisesti passaavan.

Tässä kohtaa kiitokseni menevät Urheilulehteen, joka käyttää valmentajia apunaan jonkin verran. Jatkoajan väki saa ”posit” taas tilastoihin perustuvasta analysoinnistaan. Uskon vahvasti, että huolellisemmin ja ammattimaisemmin tehtyjen analysointien avulla lukijat ja katsojat saisivat lisäarvoa näkemälleen, sekä kokemalleen.

Ymmärrän sen toki hyvin, että kaikille kiekkokuluttajille ei maistu analyysit ja syvällinen pohdinta pelistä. Pelkän viihteen hakeminen on aivan yhtä sallittua. Väitän silti, että viitseliäisyys ja ammattimaisempi ote pelin sisältöön tuo rutosti uskottavuutta jääkiekkomedian parissa työskenteleville ihmisille.

Mitä sitten tulisi ottaa huomioon jääkiekkopeliä analysoitaessa? Mielestäni hyvässä analyysissa pelin sisältöä tulee tutkia erityisesti kolmelta kannalta. Mitä kentällä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten em. asiat vaikuttavat itse pelin kulkuun ja lopputulokseen. On kyettävä pohtia joukkueiden, sekä yksilöiden pelaamista. Oheen vielä jos huomioidaan tilastoja, niin hyvä tulee. Useimmiten pohdinnoissa esiintyy hajahavaintoja vain kohdasta mitä tapahtuu. Asiat tulisi ehdottomasti selvittää ensisijaisesti videoiden avulla. ”Livenä” analysointi on itseasiassa hyvinkin haastavaa varsinkin pelin nopeuden takia.

Suuri sudenkuoppa on analysointi pelkästään omien mieltymysten kautta. Tähän sorrutaan todella paljon. Esimerkkinä jos vihaa vaikkapa viivelähtöjä, ei saa tuomita suoraan viivelähtöjoukkueita pelkästään niiden perusteella. Sama periaate toimii, myös päinvastoin.  

En ole median ammattilainen. Mediakritiikkini kumpuaa pelkästään ammattivalmentajan ja kiekkokuluttajan näkökulmasta. Liian usein näen otsikon ANALYYSI alla mielipidekirjoituksen. Näinhän sen ei kaiketi pitäisi olla.

Olisi mielenkiintoista tietää syyt siihen, miksi pelin analysoimisen tukena toimittajat eivät käytä nykyistä enempää pelin ammattilaisia. En oletakaan toimittajien kykenevän syvään analysointiin. Analysoitavat asiathan ovat yleensä melkoisen haastavia löytää. Onhan kyseessä yksi maailman nopeatempoisin pallopeli, jonka pirtaan kuuluu ns. kolmialueisuus. Silti nykyisen toimittajakunnan halu on päästä ns. pelin päälle. Yhteistyöllä tämäkin asia olisi korjattavissa!   

Perusteltavaa on, myös pohtia tulisiko satunaisen blogi- kirjoittajankin turvautua toimittajakunnan apuun mm. kieliopillisissa asioissa…Tosin tästä kun ei kukaan palkkaa maksa, niin näillä mennään.

Oodi Pekka Virralle

Sanomisen tarpeeni on palannut! On siis aika elvyttää henkiin noin vuosi sitten aloittamani blogi-kirjoittelu. Yleinen tarpeeni sanoa liittyy usein maassamme käytävään julkiseen jääkiekkokeskusteluun. Näin teen nytkin.

On tehtävä jo aluksi selväksi, että en ole missään määrin KalPan kannattaja savolaisista juuristani huolimatta. Olen ennen kaikkea hyvän jääkiekon kannattaja. Siksi koen tarpeelliseksi tuoda oman näkemyksen mukaan tänäkin syksynä velloneeseen keskusteluun KalPan ja sen pääkäskijä Pekka Virran harjoittamasta pelitavasta.

Väitän, että mikään muu joukkue ehkä rakkaita Leijoniamme lukuun ottamatta ei joudu hävitessään vastaavanlaisen pelitapa-arvostelun kohteeksi kuin kuopiolainen KalPa. Esimerkiksi HIFK, TPS tai vaikkapa KHL- Jokerit saavat usein tappioistaan hellemmän ja ainoastaan yksilöihin menevän ”analysoinnin”. HIFK:n pelaamisen puutteista sen sijaan soisi kirjoitettavan enemmänkin. Toki tätä puuroa on Urheilulehden kiekko-osasto hieman syksyn aikana ehtinyt pintapuolisesti hämmennellä.

KalPan ympärillä käytävä keskustelu perustuu usein löyhiin MUTU- toteamuksiin ”pelaamisen hitaudesta”, ”viivelähdöistä”, ”tylsyydestä”, ”maalille menemättömyydestä”, ”jätön-jätön-jätöistä” jne… Harvoin peliä on kyetty analysoimaan laajemmin tai näkemään heidän tavastaan pelata yleensä mitään positiivista.

Olen seurannut vuosien ajan mielenkiinnolla Pekka Virran valtavirrasta hieman poikkeavaa jääkiekkoajattelua. Hänen ajattelussa pelivälineenhallinta, pelinvirtauksenhallinta, sekä yhtenäinen viisikkopelaaminen ovat kantavia teesejä. Toki edellä mainitut teesit eivät poikkea juurikaan ns. Meidän Pelin kantateeseistä.

Virta haluaa ennen muuta joukkueensa hallitsevan jatkuvasti kenttätapahtumia ja pelaavan virheettömästi. Tästä ilmeisin esimerkki on joukkueen halu pysyä alati kiinni pelivälineessä. Isossa kuvassa pelaamisessa ei totisesti ole juurikaan poikkeavuutta vaikkapa Marjamäen Kärppiin, Rautakorven/Tapolan Tapparaan tai vaikkapa Guardiolan Barcelonaan/Bayerniin. Toki pelaamisen rakenteen malleissa on eroavaisuuksia.

Vertaukseni ovat rohkeahkoja, mutta perustan näkemyksen lukuisiin tekemiini videoanalyyseihin ko. joukkueiden ja valmentajien edesottamuksista.  

Nyanssien tasolla eroavaisuuksia löytyy sitten enemmän. Seuraavaksi avaan joitakin nyansseja, jotka tekevät KalPasta juuri sen omaleimaisen joukkueen, joka pystyy illasta toiseen hallitsemaan kenttätapahtumia pelaajamateriaaliltaan huomattavasti kovempia joukkueita vastaan.

Pelin rytmittäminen. Kalpa ei luovuta vapaaehtoisesti kiekkoa vastustajalleen missään olosuhteissa. Jos sillä on uhka menettää kiekko, pelaa se sitä konstailematta alaspäin kohti omaa päätyä. Tilantekopelaamisen avulla se kerää joukkonsa kasaan ja lähtee kohti uutta yritystä murtaa vastustajan puolustus tilanvoittopelaamisella. Tämä piirre tekee sen pelin usein hitaan näköiseksi. Itseasiassa se on sitä vain hetken. Uusi yritys tuottaa usein pelinopean mallin päästä vastustajan alueelle suorahyökkäykseen tai toisena vaihtoehtona tulee hyökkäysalueen päätypelin aloittaminen. Suorahyökkäyksen saatuaan KalPa haastaa maalille ainoastaan niissä tapauksissa, jossa se saa ylivoimahyökkäyksen tai rintamalla tapahtuvan 3-3 / 2-2 hyökkäyksen. Alivoimaiset hyökkäykset se pelaa päätyyn joko kuljettamalla tai ”dumppaamalla”.  

Se rytmittää peliä vahvasti kiekossa pysyen, myös vaihtotilanteista. Yleinen malli sarjatasosta riippumatta on lyödä kiekko vastustajan päätyyn vaihtoa tehtäessä. KalPa pitää kiekkoa itsellään, myös vaihdon aikana ja lähtee taas uuteen hyökkäykseen tuoreella viisikolla.

 Päätypelaaminen. KalPan ja Pekka Virran tavaramerkki on pitkät ja vauhdikkaat hyökkäysalueen päätypelit. Niillä se pyrkii ensisijaisesti kuluttamaan vastustajaa ja hankkimaan sille jäähyjä. Se haastaa harkitusti maalille. Nähdäkseni maalille haastaminen tapahtuu ainoastaan voitetun 1-1 tilanteen jälkeen tai silloin kun maalin edusta on miehitetty KalPa-pelaajalla. Se ei juuri koskaan pelaa kiekkoa tyhjälle maalinedustalle tai ammu ns. maskittomia laukauksia.

Tämä tapa johtaa, myös hyvään puolustusvalmiuteen. Vastustaja on pakotettu käyttämään valtavasti energiaa puolustamisen, joten sen mahdollinen riiston jälkeinen hyökkäys on usein ponneton ja helposti KalPan puolustettavissa. Pitkän päätypelin jälkeen vastustajan hyökkäys jää usein kokonaan tekemättä ja seuraavan hyökkäyksen suorittaa taas kuopiolaiset.

KalPa pyrkii etenkin toisen erän päätypelissään vaihtamaan tuoreita pelaajia kentälle pelin ollessa käynnissä. Tämä tuo vastustajalle ilmeisen lisähaasteen puolustuspelaamiseen ja lisää maalintekouhkaa ja ylivoimamahdollisuuksia.

Vauhtierot. Pekka Virran filosofiassa on hyökätessä poikkeavaa, myös vauhtierojen hakeminen suhteessa vastustajaan. Jätöt, kierrot ja kaistojen vaihdot ovat kalpalaista jääkiekkoa parhaimmillaan. Nämä kuitenkin kyetään tekemään vahvaa kenttätasapainoa vaalien. Näin ollen puolustusvalmius säilyy. Vauhtieroja vastustajaan hakiessaan Virta käyttää usein muista joukkueista poikkeavia viisikonrakenteita ja syöttösuuntia, etenkin viivelähtöjen ja keskialueen tilantekohyökkäysten osalta.

Syytä KalPan ajoittaiseen tehottomuuteen on haettu usein juuri sen poikkeavasta pelitavasta. On varmasti totta, että se ei luo aivan niin paljoa maalipaikkoja peliä kohden kuin kovimmat kilpailijansa, mutta ei niitä KalPan päätyynkään usein runsaasti tule. Pelaaminen on huippuunsa kontrolloitua, sekä siitä on poistettu turhat riskit ja sattumat. Sen sijaan pelitapa kykenee antamaan hieman puutteellisemmalle pelaajamateriaalille mahdollisuuden taistella voitoista illasta toiseen.

Menestyäkseen tällä pelitavalla sillä tulee olla kokoonpanossaan osaamistaan maalintekoon ja etenkin ylivoimapeliin. Toki nehän ovat menestykset elementit aina voittavassa joukkueessa. Vuoren varmaa joukkueella on kuitenkin puolustuspelaaminen. Sen takaa vahva pelinvirtauksen hallinta, sekä Pekka Virran luoma kurinalainen arvomaailma.

Usein kritisoitua viihde-aspektia en tähän analyysiini ota. Jos jonkun mielestä pelivälineen hallintaan perustuva pelaaminen on huonoksi pelille, niin saatan olla HIUKAN eri mieltä. Se kuuluuko kaukalossa ensisijaisesti viihdyttää vai voittaa, jääkööt jokaisen omaan mietintään. Varmaa on ainakin se, että Pekka Virta ja KalPa ovat poikkeuksellisia suomalaisella jääkiekkokartalla ja HYVÄ NIIN!

Myrskystä myötätuuleen

Hannu Jortikka veti tuloksellisesti heikosti päättyneestä jääkiekon U20 mm-projektista omat johtopäätöksensä ja erosi pestistään kesken sopimuskauden. Jääkiekkoliitto ei jäänyt tuleen makaamaan vaan kiinnitti seuraavaksi U20 päävalmentajaksi mestarivalmentaja Jukka Jalosen. Iso käsi ennen kaikkea Jaloselle ja liittoon Kummolalle ja Nurmiselle!

Odotan ja toivon Jukka Jalosen kiinnittämisen palauttavan rauhan ja selkeyden suomalaiseen jääkiekkoon ja jääkiekkokeskusteluun. Jalosen rooli tulee olemaan erittäin merkittävä suomikiekon linjaajana ja käytännön tason soihdunkantajana. Väheksyttävää ei ole myöskään tulevien kotikisojen markkinoinnillinen näkökulma. Uskon, että kiinnostus U20 kotikisoja kohtaan tulee olemaan ennennäkemätön.

Suomalainen kiekkomedia on ollut hämmästyttävän yksimielinen ja positiivinen Jalosen valinnasta. Toki miksi ei olisi? Onhan kyseessä monella mittapuulla mitattuna huippu juttu, että aikuisten Suomen- ja Maailmanmestari lähtee mukaan maailman toiseksi kovimpaan kiekkoturnaukseen johtamaan kaikille niin rakkaita Pikkuleijonia.  

Muutamia soraääniäkin on kuultu ja luettu. Ne ovat poikkeuksetta koskeneet Jalosen tapaan peluuttaa A-maajoukkuettamme edellisessä maajoukkuepestissään. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kokenut Heikki Miettinen on puhunut Jalosen ”kammottavista viivelähdöistä”. Hänen mukaansa niitä ei voi U20 tasolla viljellä. Jotenkin tuntuu, että kaikki eivät ole ymmärtäneet aina mistä puhuvat ja mitä kritisoivat.

On samalla mielenkiintoista ja raivostuttavaa, että Jalosen jääkiekosta on edelleen päällimmäisenä mielissä edellä mainitut viivelähdöt. Ne on toki osa peliä ja varsinkin jaloslaisen hyökkäyspelitapaan kiinteästi kuuluvia elementtejä. En silti ymmärrä miksi asia pulpahtaa taas esille!

Paikallaan on siis pari sanaa viivelähdöstä. Esittämäni luvut ovat noin lukuja ja niitä ei ole Kihulla tutkittu, vaan Hakametsän kolkossa ”offisessa”.

Viivelähtö on vain osa joukkueen hyökkäyspelitapaa. Hyökkäyspelaamistaan rytmittävä joukkue lähtee hyökkäykseen viiveellä keskimäärin vastustajan pelaamisesta tai omasta ottelusuunnitelmasta riippuen noin 3-8 kertaa per erä. Ottelua kohden niitä siis tulee noin 9-24 kappaletta. Yhdessä 60 minuutin jääkiekko-ottelussa yksi joukkue saa pelivälineen haltuunsa keskimäärin 130-160 kertaa. Eli 130-160 hyökkäystä ja niistä viiveellä 9-24 kertaa. Merkittävää vai ei? Päätä itse!

Aloitustilanteita pelissä tulee keskimäärin 50-70 kappaletta. Eli huomattavasti enemmän kuin viivelähtöjä. Niiden tilanteiden valmentamisesta tai pelaamisesta saa harvemmin lukea kritiikkiä, vaikka niistä tehdään ja lasketaan huomattavasti useimmin maaleja kuin viivelähdöistä.

Itse kyllä suosin viivelähtöjä oman joukkueeni pelaamisessa. Suosittelen niitä myös muille. Oikeaan pelinrytmiin ja pelitilanteeseen se on oiva työkalu parantaa joukkueen hyökkäyspelaamisen laatua ja pelinvirtauksen hallintaa. En silti usko, että ketään tulee tuomita tai nostaa jalustalle pelkkien viivelähtöjen takia.

Se viivelähdöistä tällä kertaa!

Ainoa negatiivinen asia, joka itseäni askarruttaa Jalosen pestissä on sen kesto. Sopimus on malliltaan 1+1. Ymmärrän, että on turha olettaa noin kovanluokan valmentajan viihtyvän liiton palkkalistoilla vuosikausia. Silti toivon, että pesti kestää ainekin tuon kaksi vuotta. Siinä ajassa saadaan asioita linjattua ja kehitettyä tulevaisuudelle riittävästi. Pestin jäädessä vain vuoden mittaiseksi sen suurimmat hyödyt ovat lähinnä tuloksen tekemisessä. Tulos on toki tärkeää, mutta suomalaisen peli-identiteetin kehittäminen ja työstäminen edelleen on mielestäni nuorisomaajoukkuetoiminnan tärkein asia. Toivonkin, että Jukka Jalonen johdattaa suomalaisen jääkiekon myrskystä kohti myötätuulta.