Myrskystä myötätuuleen

Hannu Jortikka veti tuloksellisesti heikosti päättyneestä jääkiekon U20 mm-projektista omat johtopäätöksensä ja erosi pestistään kesken sopimuskauden. Jääkiekkoliitto ei jäänyt tuleen makaamaan vaan kiinnitti seuraavaksi U20 päävalmentajaksi mestarivalmentaja Jukka Jalosen. Iso käsi ennen kaikkea Jaloselle ja liittoon Kummolalle ja Nurmiselle!

Odotan ja toivon Jukka Jalosen kiinnittämisen palauttavan rauhan ja selkeyden suomalaiseen jääkiekkoon ja jääkiekkokeskusteluun. Jalosen rooli tulee olemaan erittäin merkittävä suomikiekon linjaajana ja käytännön tason soihdunkantajana. Väheksyttävää ei ole myöskään tulevien kotikisojen markkinoinnillinen näkökulma. Uskon, että kiinnostus U20 kotikisoja kohtaan tulee olemaan ennennäkemätön.

Suomalainen kiekkomedia on ollut hämmästyttävän yksimielinen ja positiivinen Jalosen valinnasta. Toki miksi ei olisi? Onhan kyseessä monella mittapuulla mitattuna huippu juttu, että aikuisten Suomen- ja Maailmanmestari lähtee mukaan maailman toiseksi kovimpaan kiekkoturnaukseen johtamaan kaikille niin rakkaita Pikkuleijonia.  

Muutamia soraääniäkin on kuultu ja luettu. Ne ovat poikkeuksetta koskeneet Jalosen tapaan peluuttaa A-maajoukkuettamme edellisessä maajoukkuepestissään. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kokenut Heikki Miettinen on puhunut Jalosen ”kammottavista viivelähdöistä”. Hänen mukaansa niitä ei voi U20 tasolla viljellä. Jotenkin tuntuu, että kaikki eivät ole ymmärtäneet aina mistä puhuvat ja mitä kritisoivat.

On samalla mielenkiintoista ja raivostuttavaa, että Jalosen jääkiekosta on edelleen päällimmäisenä mielissä edellä mainitut viivelähdöt. Ne on toki osa peliä ja varsinkin jaloslaisen hyökkäyspelitapaan kiinteästi kuuluvia elementtejä. En silti ymmärrä miksi asia pulpahtaa taas esille!

Paikallaan on siis pari sanaa viivelähdöstä. Esittämäni luvut ovat noin lukuja ja niitä ei ole Kihulla tutkittu, vaan Hakametsän kolkossa ”offisessa”.

Viivelähtö on vain osa joukkueen hyökkäyspelitapaa. Hyökkäyspelaamistaan rytmittävä joukkue lähtee hyökkäykseen viiveellä keskimäärin vastustajan pelaamisesta tai omasta ottelusuunnitelmasta riippuen noin 3-8 kertaa per erä. Ottelua kohden niitä siis tulee noin 9-24 kappaletta. Yhdessä 60 minuutin jääkiekko-ottelussa yksi joukkue saa pelivälineen haltuunsa keskimäärin 130-160 kertaa. Eli 130-160 hyökkäystä ja niistä viiveellä 9-24 kertaa. Merkittävää vai ei? Päätä itse!

Aloitustilanteita pelissä tulee keskimäärin 50-70 kappaletta. Eli huomattavasti enemmän kuin viivelähtöjä. Niiden tilanteiden valmentamisesta tai pelaamisesta saa harvemmin lukea kritiikkiä, vaikka niistä tehdään ja lasketaan huomattavasti useimmin maaleja kuin viivelähdöistä.

Itse kyllä suosin viivelähtöjä oman joukkueeni pelaamisessa. Suosittelen niitä myös muille. Oikeaan pelinrytmiin ja pelitilanteeseen se on oiva työkalu parantaa joukkueen hyökkäyspelaamisen laatua ja pelinvirtauksen hallintaa. En silti usko, että ketään tulee tuomita tai nostaa jalustalle pelkkien viivelähtöjen takia.

Se viivelähdöistä tällä kertaa!

Ainoa negatiivinen asia, joka itseäni askarruttaa Jalosen pestissä on sen kesto. Sopimus on malliltaan 1+1. Ymmärrän, että on turha olettaa noin kovanluokan valmentajan viihtyvän liiton palkkalistoilla vuosikausia. Silti toivon, että pesti kestää ainekin tuon kaksi vuotta. Siinä ajassa saadaan asioita linjattua ja kehitettyä tulevaisuudelle riittävästi. Pestin jäädessä vain vuoden mittaiseksi sen suurimmat hyödyt ovat lähinnä tuloksen tekemisessä. Tulos on toki tärkeää, mutta suomalaisen peli-identiteetin kehittäminen ja työstäminen edelleen on mielestäni nuorisomaajoukkuetoiminnan tärkein asia. Toivonkin, että Jukka Jalonen johdattaa suomalaisen jääkiekon myrskystä kohti myötätuulta.

Mustavalkoinen Suomikiekko

Penkin alle menneiden U20 MM-kilpailuiden jälkeen on virinnyt laaja keskustelu suomalaisen jääkiekon nykytilasta. Huolissaan on oltu monella tasolla. Tilaa on leimattu heikoksi ja huolestuttavaksi. Toimittajat ovat asiaa pohtineet laajalla rintamalla. Kukin vuorollaan omilla jakelukanavillaan. Onpa esiin astunut yksittäisiä kokeneita valmentajiakin. Omat valtamedialle flirttailevat näkemykset keskusteluun heitti myös Jääkiekkoliiton Huippu-urheilujohtaja Rauli Urama.

Heidän kaikkien viesti tuntuu olevan pelottavan yhtenevä. Syyksi mainitaan lähes yksikantaan suomalainen valmennus- ja pelitapakulttuuri. Suomalaisen jääkiekon menestyksen tielle tuonut, muista kulttuureista eroava valmennus- ja pelitapakulttuuri on leimattu poikkeuksetta yksilön kehittymistä rajoittavaksi ideologiaksi.

Mustavalkoista sanon minä!

On totta, että meillä ajatellaan asioita paljon joukkuepelaamisen näkökulmasta. Tietenkin, onhan kyseessä joukkuelaji. Suomikiekon todellinen lähes ikiaikainen vahvuus on ollut saumaton joukkuepelaaminen hyökkäys- ja puolustuspelissä. Omaleimaista siinä on vahva pelinrytmien lukeminen ja tunnistaminen. Pelkistetysti rytmien lukemisella pyritään varmistamaan pelinvirtauksen hallinta niin hyökkäämällä, kuin puolustamallakin. Lisäksi em. toimenpiteillä pyritään korkeaan hyökkäys- ja puolustuspelinopeuteen mahdollisimman monen pelaajan yhteistyöllä.

Tästä piirteestäkö olemme valmiita luopumaan? Miten pelin kokonaisvaltainen pelinrytmittäminen ja yhteistyöpelaaminen pois sulkee yksilön kehittymistä? Vastaan yksikantaan EI MITENKÄÄN!

Sen seikan tosin allekirjoitan, että pelaajamme henkilökohtaiset ominaisuudet eivät ole tällä hetkellä riittävällä tasolla suhteessa venäläisiin, ruotsalaisiin, saati pohjoisamerikkalaisiin. Korjausliikkeitä tulee tehdä, mutta ei omien vahvuuksiemme kustannuksella.

Olen jo aiemmissa teksteissäni peräänkuuluttanut suomalaisen lapsikiekon terävöittämistä. Samat teesit voi nostaa jälleen esiin tähänkin asiaan.

Toinen terävöitettävä asia on sarjajärjestelmät. Tällä hetkellä ainoastaan Liiga ja B-nuorten sarjajärjestelmät ovat jonkunlaisessa tolkussa. Tosin Liigan jatkuva laajentuminen heikentänee sen sarjan tasoa. A-nuorten ja C-nuorten sarjoihin ehdotan pikaisia korjauksia. Keskiössä tulee olla mallit joilla taataan riittävä määrä riittävän tasokkaita otteluita.

Tällä hetkellä C-nuorissa on käytössä neliportainen karsintasysteemi. Kärkijoukkueilla kovat pelit ovat todella harvassa. A-nuorissa on pelattu 16 joukkueen sarjaa jo vuosikaudet.  Niin moneen joukkueeseen ei riitä millään tasokkaita pelaajia, jotta jokainen ottelu olisi riittävän kehittävä kokemus jokaiselle pelaajalle.

Parannusehdotukseni A-nuorten sarjasysteemiin on yksinkertainen. Riippumatta joukkuemäärästä (14-16) tulee vanhin ikäluokka vapauttaa. Eli pelaajakiintiö (tällä kaudella 1+4 94 syntynyttä) tulee poistaa. Tällä liikkeellä jo päästään alkuun. Se takaisi ainekin sen, että sarjassa pelaisi enemmän vanhempia, kypsempiä ja kokeneempia pelaajia. Tällöin B-nuorten ja C-nuorten sarjat vahvistuisivat oman ikäluokan pelaajillaan, niillä jotka nykyään saavat liian helpon ”vapaalipun” A-nuorten tai B-nuorten otteluihin.

Yhteenvetona teesini kuuluukin siis. Sarjasysteemit kuntoon ja lapsikiekkovaiheen perustyö kuntoon (ajatuksia löytyy edellisissä teksteissä). Näpit irti Suomikiekon todellisista vahvuuksista!