Lahjakkuus

Lahjakkaat ihmiset ovat aina arvostettuja, ihailtuja ja menestyviä. Mitkä ominaisuudet tekevät jääkiekkoilijasta lahjakkaan? Pintapuolisesti ajateltuna pelillisen- ja fyysisenlahjakkuuden uskotaan riittävän menestykseen. Miksi sitten kaikista juniorilahjakkuuksista ei tule tähtipelaajia? Pohdin seuraavassa urani varrella eteeni tulleita lahjakkuuksia. Etenkin sitä miksi juuri he menestyvät ja mikä heistä tekee lahjakkaita.

Lyhyeksi jääneeltä pelaajauraltani haluan mainita kaksi lahjakkuutta, jotka pistivät silmääni jo alle 15-vuotiaana. Saipan Ville Koho ja Sapkon Jarkko Immonen olivat silloisen Kymi-Saimaan aluejoukkueen ehdottomat johtohahmot kaukalossa ja sen ulkopuolella.

Joukkueessa saattoi tuolloin olla vielä kovempiakin pelillisiä lahjakkuuksia ja pistenikkareita, mutta näissä herroissa oli jo havaittavissa jotain erityistä. He olivat ikäisikseen harvinaisen kypsiä ja heidän päivittäisestä tekemisestä huokui määrätietoisuus. Heidän tekemisestä saattoi jokainen pelaaja ottaa mallia ja esimerkkiä.  En pidä mitenkään yllättävänä, että juuri heistä tuli ne ainoat merkittävän huippu-urheilu uran tehneet pelaajat tuosta joukkueesta.

Valmentamistani pelaajista nousee selkeästi esiin kaksi nimeä. Helmenä tietysti Suomikiekon superlahjakkuus Alexander Barkov jr. ”Sashaa” en ole koskaan päivittäin valmentanut omassa joukkueessani, sillä hän pelasi aina ikäisiään vanhemmissa junioreissa. Yhden play-off kevään työskentelimme tosin samassa joukkueessa Tapparan C-junioreissa.

”Sasha” oli vielä tuolloin fyysisesti hieman raakile, mutta pelaajana jo muita selväsi etevämpi. Absoluuttiset taidot vakuuttivat, mutta suurimman vaikutuksen teki pojan palava halukkuus kehittyä lisää ja lisää. Play-offien aikana jopa C-junioreiden ottelutahti vastaa liigatasoa. Harjoitukset pelien välissä olivat lyhyitä ja intensiivisiä. Varsinaisen joukkueharjoituksen jälkeen jatkuivat kuitenkin hänen ”omat harjoituksensa”. Mikäli hän koki, että ylivoimaa tuli harjoitella lisää hän harjoitteli itsenäisesti niitä pelitilanteita joita ylivoimalla hänelle eteen tulisi. Toisinaan hän taas jäi kehittämään silloin vielä hieman puutteellista luisteluaan. Välillä suoraluistelua, joskus taas kapeita käännöksiä.

15-vuotiaan tekemistä paistoi läpi määrätietoisuus, innostuneisuus ja jopa ammattimaisuus. Hei 15-vuotiaalta!! Ei siis ole mikään yllätys, että juuri hän nousi supernopealla aikataululla ammattilaispelaajien aateliin. Hänelle on helppo povata ruusuista tulevaisuutta NHL-kehissä. Hän on aina tehnyt kaiken muita paremmin ja harjoitellut muita enemmän.  

Toinen kunniamaininnan saava lahjakkuus on Tappara nykyinen kapteeni Jukka Peltola. Polkumme kohtasivat kaudella 2007-2008 Tappara A-junioreissa. ”Juki” ei ollut mikään varsinainen lapsitähti. Vielä B-juniorina hän joutui hakemaan vauhtia KooVeen puolelta ja alemmasta divisioonasta. Sinnikkäällä päivittäisellä työllä hän kampesi itsensä ensin Tapparan puolelle ja siitä nousukiito kohti liigaeliittiä vain jatkui.

Esimerkillinen, fiksu ja johtaja. Nämä kolme sanaa kuvaavat häntä parhaiten. Hän oli ja on timanttinen harjoittelija. Fokus on aina sataprosenttinen. Ihmisenä hän on fiksukäytöksinen ja esimerkillinen urheilijapersoona. Johtajana kuvaisin häntä ”koskelamaisena” edestä omalla tekemisellä johtavana. Kaukalossa ”Juki” kykenee hoitamaan menestyksekkäästi kaikki työtehtävät kärkiketjun laiturista nelosketun sentteriin. Yli- ja alivoimat sujuvat myös moitteettomasti. Luottopelaajana hän oli jo tuolloin A-junioreissamme ja luottopelaajana nyt myös liigajoukkueessa.

En ollut ollenkaan yllättynyt kun hänet nimettiin kauden alkaessa Tappara kapteeniksi. Hänestä Tappara saa luotettavan ja menestyksekkään kapteenin lukuisiksi tuleviksi vuosiksi. Tosin en pidä KHL- uraa hänen kohdalla mitenkään mahdottomana. Povaan hänen kehittyvän pelaajana vieläkin lisää.

On helppo löytää kaikista neljästä edellä mainitsemastani pelaajasta yhtymäkohtia siihen miksi heistä tuli huippupelaajia. Kaikkien ylivoimaisesti suurin lahjakkuus on lahjakkuus harjoitteluun, äärimmäinen saavutustarve. He kaikki ovat tänä päivänä joukkueidensa ”selkärankoja”. Yksi NHL- tähti, yksi KHL- tähti ja kaksi sm-liigan kapteenia. Väitän, että (pois lukien Barkov ja 95-ikäluokka) omassa ikäluokissaan mainitsemani pelaajat eivät olleet vielä kohtaamisvaiheessamme pelillisesti lahjakkaimpia pelaajia. He kuitenkin omasivat jo tuolloin ne tärkeimmät lahjakkuuden ominaisuudet.

Uskon siis, että kukaan ei varsinaisesti hukkaa juniorilahjakkuuksia. He hukkaavat ikään kuin itse itsensä. Niiltä junioreissa loistavilta lahjakkuusilta, joilta jää huippu saavuttamatta puuttuu lahjakkuus harjoitteluun ja/ tai saavutustarve. Eli ne lahjat jotka ovat puskeneet Kohon, Immosen, Barkovin ja Peltolan tähtitaivaalle.

Taitopelaajien kaipuu

Silmiini osui Iltalehden artikkeli, joka käsittelee suomalaisten NHL- pelaajien edesottamuksia verraten niitä ruotsalaisten vastaaviin. Jutussa pohditaan suomalaisten tulevaisuudennäkymiä NHL:ssä. Kommentteja antaa, myös NHL:n Euroopan kykyjenetsintätoimistoa johtava Göran Stubb. Juttu:http://www.iltalehti.fi/nhl/2014111818846564_nh.shtml 

Jäin pohtimaan seuraavia asioita liittyen Stubbin kommenttiin suomalaisten taitopelaajien puutteesta.  Millaiset ovat taidon vaatimuksen huippukiekossa nykyään? Miten syntyy esitetty taitoero ruotsalaisiin?   

Omassa toimintaympäristössäni tuskailemme juuri Stubbin mainitseman haasteen kanssa. Eli kuinka saada pelaajista taitavampia ja pelaavampia (eli taitopelaajia). Määrät ja tunnit joukkueharjoittelussa ovat varmasti meillä aika ”tapissa”.

On äärimmäisen tärkeää, että joukkueiden harjoittelu kulkee läpi junioriputken progressiivisesti ja yksilön tarpeen ensiksi huomioiden. Liian usein tapaa nähdä lapsikiekkovaiheen (6-14-vuotiaat) harjoittelussa kiirehtimistä liian isoihin kokonaisuuksiin. Valmentajilla on halu ja tarve saada joukkueensa ”peli kuntoon” ja yksilökeskeistä harjoittelua laiminlyödään. Ikään kuin oikaistaan lajitaitojen harjoitusvaiheen yli ja siirrytään suoraan pelitilanneharjoitteluun ja pelaamisen rakenteiden (joukkuepelaaminen) harjoitteluun.

Liiallinen pelitilianneharjoittelu johtaa siihen, että riittävää määrää lajitaitotoistoja ei saada aikaan ja pelaajaa joutuu selviytymään pelitilanneharjoittelussa olemassa olevallaan osaamisella. Tietenkin pelitilanneharjoittelua tulee tehdä jokaisessa ikävaiheessa, mutta ei lajitaitoharjoittelun kustannuksella.  Pelitilanneharjoittelussa pitää huomioida, että pelaajalle opetetaan pelitaitoja, eikä pelkän pelitilanteen suorittamista.

 Toinen merkittävä ongelma mainituissa vaiheessa on liian vähäinen pelien pelaaminen. Peleillä tarkoitan pallopelejä yleisesti jääkiekon ulkopuolella, sekä harjoituksissa tapahtuvien peliharjoitteiden vähäistä määrää (pienpelit yms.). Virallisten jääkiekko-otteluiden määrässä tosin olemme jo käsittääkseni aika lähellä maksimimäärää. Peleissä kehittyy se kuuluisa pelikäsitys. Pelaaja oppii erilaisten pelien avulla tunnustamaan pelitilanteita, myös motorinen taito kehittyy.

Edellä mainitsemani ”oikominen” ja progression puute hankaloittaa valmentajien työtä huipulle tähtäävässä vaiheessa (14-19-vuotiaat). Väitän rohkeasti, että erot Ruotsiin syntyvät juuri lapsikiekkovaiheessa. Näen asian myös samalla tavalla myös kansallisten seurojen välillä. Toisin sanoen ne seurat, jotka hoitavat lapsikiekkovaiheen parhaiten saavat laajimmat massat käyttöönsä seuraavan vaiheen alkaessa. Tämä taas takaa riittävän sisäisen kilpailun huipulle tähtäävän vaiheen aikana.

Mitä sitten on käsite taito huippukiekossa? Pelin nopeus ja sitä kautta vaatimus on kasvanut huimasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tähän suurempina syinä pidän toiminnan yleistä ammattimaistumista ja sen mukanaan tuomaa kilpailua. Pelaajat on kärjistetysti nopeampia ja voimakkaampia kuin ennen.

”Ennen vanhaan” taitopelaajat olivat pitkälti oivaltavia syöttäjiä ja pelinlukijoita. Edellä mainitut ominaisuudet pätevät Wayne Gretzkystä, Igor Larionoviin ja Martti Jarkosta, Raimo Helmiseen.  En lähde vertailemaan suuremmin aikakausia keskenään, koska peli on muuttunut paljon em. maestrojen ajoista.

Monipuolinen luistelu on nyky- taitopelaajalle vaadittava ominaisuus numero 1. Luisteluvoiman, luistelukestävyyden ja kyvyn kääntyä suunnanmuutoksiin pienessä tilassa tulee asua samassa vartalossa.

Nykyjääkiekossa pelaajalta vaaditaan, myös äärimmäistä nopeustaitavuutta. Käsite tarkoittaa pelkistetysti kykyä käyttää laji- ja pelitaitoja maksimipelinopeudessa. Nopeustaitavuuteen linkittyy oleellisesti luistelusta luisteluun tapahtuva syöttöpelaaminen, maksimivauhdissa kiekon kuljettaminen ja harhauttaminen, sekä suorastaluistelusta ampuminen ja liikkeestä ”one timerilla” ampuminen.  Tämä kaikki kun hoituu vielä katse pelissä, niin aletaan pärjätä kovassa pelinopeudessa.

Kolmas keskeinen taitoelementti on mielestäni kyky tunnistaa pelitilanteita. Alueellisten ylivoimien synnyttäminen on yksi voittavan pelaamisen ydinkohtia niin hyökkäys-kuin puolustuspelissäkin. Taitopelaaja kykenee kiekollisena haastamaan päin vastustajaa ja ottamaan samalla vierestä oman pelaan ”mukaan” 2-1 tilanteeseen. Taitava tilanteen tunnistaja osaa lukea kentällä milloin voittaa tilaa ja milloin tehdä tilaa. Hän havaitsee parhaat syöttövalinnat, sekä laukaisupaikat. Puolustuspelissä on keskeistä osta tehdä oikeita valintoja vastustajan paineistamisen tai ohjaamisen suhteen, sekä puolustaa tiiviisti ”omaa jäätä”.

Näen siis nyky-taitopelaajalle kolme keskeistä osa-aluetta, jotka tulee hallita. Ne ovat siis monipuolinen luistelu, nopeustaitavuus ja pelitilanteiden tunnistaminen. Tunnistanet käsitteiden alta seuraavat pelaajat, kuten Crosby, Tarasenko, Barkov, ja Granlund?

Yhteenvetona:

 Lapsikiekkovaiheessa pätee edelleen ikiaikainen teesi lajitaitotoistojen määrästä. On lisäksi huolehdittava harjoittelun progressiivisesta etenemisestä ja varsinkin siitä, että pelataan paljon ja monipuolisesti (jäällä ja jään ulkopuolella).  Huipulle tähtäävässä vaiheessa tulee mielestäni kiinnittää erityisesti huomioita edellä mainittuihin kolmeen taidon osa-alueeseen ynnä yksilökeskeiseen fysiikkaharjoitteluun. Kylkeen vielä tavoitteita ja Suomikiekon identiteettiä tukevat pelaamisen rakenteet niin AVOT!

Ammattivalmentajien määrä alkaa olla huipulle tähtäävässä vaiheessa jo riittävä. Panostusta on mielestäni lisättävä lapsikiekkovaiheen resursseihin. Siitä tärkeästä vaiheesta meiltä puuttuu ammattivalmentajia ja täten ammattiosaaminen. En toki väheksy siellä toimivia oto- ja isävalmentajia. He yrittävät varmasti osaamisensa ja aikansa puitteissa parhaansa. Jääkiekkoliiton palkkaamien 25 taitovalmentajan, sekä seurojen junioripäälliköiden harteilla lepää tällä hetkellä suuri vastuu Lapsikiekkomme kehittämisessä.

Kirjoitettuna yllättävän helppoa, käytännön toteutuksena haastavaa, mutta mahdollista!  Näin uskon.

Jargonia vai puhetta pelistä?

Jääkiekkomaailma on täynnä jargonia ja ns. tyhjää puhetta. Tyhjään puheeseen ”sortuvat” aina vuorollaan niin katsojat, toimittajat, selostajat, pelaajat, kuin myös me valmentajat.

Katsojien kohdalla ymmärrän toki syyn siihen miksi jargonia viljellään. Normaali kiekkojännäri kun seuraa peliä vain viihdetarkoituksessa ja usein vailla sen suurempaa omaa kokemusta itse lajista. Katsojan havainnot ovat yleensä sidoksissa kannattamansa joukkueen edesottamuksiin ja vahvasti puolueellisia.

Muiden kiekkokentän toimijoiden käyttämää jargonia kohtaan en ole yhtä ymmärtäväinen. Välillä olen raivoissani ja välillä vain huvittunut. Avaan tuonnempana muutamia suosikkijargoneitani, mitä tapaa kuulla tai nähdä päivittäin. Oli sitten kyseessä lehtikirjoitus ottelusta, otteluselostus, erätaukoanalyysi suorassa tv-pelissä tai vaikka pelaajan ”hikihaastattelu”.  Kuulostaako tutulta:

”Pelataan omaa peliä”

Klassikko! Selvääkin selvempää on, että jokainen joukkue haluaa ja yrittää pelata aina sitä ”omaa peliä” mitä harjoitellaan päivittäin ja mihin on perustettu koko joukkueen arvomaailma. Tietyt organisaatiot jopa kykenevät hankkimaan juuri sen tyylisiä pelaajia, jotka sopivat ”omaan peliin”. Aina siihen ei päästä, joskus se on hukassa ja usein voiton hetkellä se on löydetty.

”Karvauksen nostaminen”

Yleensä tapaa ”karvauksen nostamista” mikäli joukkue on petrannut pelin edetessä suoritustaan. Olen yleensä hämilläni tämän käsitteen äärellä, mutta nyt yritän ymmärtää sitä. Siis ohjauspeliä, eli ”träppiä” voi kyllä hyvin nostaa ja laskea pelin aikana. Sitä säädellään vastustajan viivelähtöjen mukaan, joskus kaukalon koon mukaan ja joskus pelin vallitsevat tilanteen mukaan. En silti kuitenkaan jaksa uskoa, että toimittaja tai selostaja tarkoittaisi tätä. Hyvä niin jos tarkoittavat! Painekarvausta ei sen sijaan voi nostaa, sillä se tehdään aina syvällä vastustajan kenttäpäädyssä.  

Näen kuitenkin heidän tarkoittavat yleisesti pelin hallinnan siirtymistä toiselle osapuolelle. Se sen sijaan voi johtua useasta lukuisista eri syistä kentällä. Yleensä syynä on pelinvirtauksen parantuminen. Joukkue joka hallitsee pelinvirtausta, hallitsee poikkeuksetta peliä. Pelinvirtausta hallitaan kiekollisesti laadukkaalla ja oikein rytmitetyllä hyökkäyspelillä, jonka jatkumona syntyy luonnollisesti painekarvausta, ikään kuin hyökkäyksen jatkeeksi. Tällöin voi tulla tunne, että ”karvausta on nostettu”.

”Liikkeen lisääntyminen” tai ”liikkeen loppuminen”

Yleinen ilmiö, joka tapahtuu yleensä kesken pelin. Vai tapahtuuko? Voiko liike tosiaan loppua tai lisääntyä yhtä aikaa kaikilla 18 pelaajalla samaan aikaan? Epäilen syyksi jotain muuta pelin sisällä tapahtuvaa asiaa ( esim. pelinvirtaus). Voi tosin käydä joskus niin, että toinen joukkue pääsee paremmassa fyysisessä tilassa otteluun ja saa siitä etua pelin edetessä. Harvinaista tosin on, että varsinkaan huippukiekossa tehdään enää suuria eroja pelkästään fyysisellä puolella. Syy löytyy siis pelistä!

”Puolustajan nopea ykkössyöttö”

”Tamikin” kyselee usein nopean ja lyhyen ykkössyötön perään. Tietenkin pelissä tulee paljon eteen tilanteita, jossa on viisainta syöttää heti ja nopeasti. Ei tosin aina. Ajatellaanpa vaikka tilannetta, jossa vastustajan kärkikarvaaja odottelee träpissä siniviivan tuntumassa. Puolustajaa avaa ihaillun kolmemetrisen avaussyötön sentterille heti kiekon saatuaan. Mikä pelitilanne seuraa?? Aivan 3 vs 5! Ei kovinkaan fiksua. Tuskin saavutetaan myöskään suurta hyökkäysvauhtia.

Toinen esimerkki: Vastustaja ”dumppaa” kiekon omalta puolustusalueelta keskialueelle ja jää puolustamaan kaukalon keskustaa. Kiekon saanut puolustaja antaa heti pakki-pakkisyötön ja toinen puolustaja jatkaa kiekon välittömäsi pelinpuolen laitahyökkääjälle kolmemetrisenä. Kysynkin nyt. Monta vastustajaa on ohitettu kahdella nopealla syötöllä?? Valitettavasti ei yhtään. Syntyykö hyökkäysvauhtia? Tuskin riittävästi edes hyvärytmisen päätykiekon pelaamiselle, saati suoraanhyökkäykseen!

Jouheva ja pelinopea hyökkääminen vaatii jatkuvasti 2-1 tilanteiden synnyttämistä. On pelattava toki lyhyillä syötöillä siten, että päästään ohittamaan vastustajia pelistä pois menettämättä hyökkäysvauhtia tai omia pelaajia hyökkäyksestä. Ylinopea ja hätäinen syöttely vastustajan viisikon ulkopuolella ei edistä omaa pelaamista. Ainoastaan riski kiekonmenetyksille kasvaa.

On siis perin epämääräistä vaatia puolustajaa antamaan aina ”nopea ykkössyöttö”.  Välillä on tehtävä kentällä tilaa alaspäin tai leveyteen, jotta voidaan taas ohittaa vastustajia järkevästi. Joskus taas on kuljetettava edessä oleva tyhjä tila ja syöttää vasta lähellä vastustajaa. Näin peli etenee ja vastustajia ohitetaan. Syntyy jouhevaa ja itselle edullista pelinvirtausta.