Taitopelaajien kaipuu

Silmiini osui Iltalehden artikkeli, joka käsittelee suomalaisten NHL- pelaajien edesottamuksia verraten niitä ruotsalaisten vastaaviin. Jutussa pohditaan suomalaisten tulevaisuudennäkymiä NHL:ssä. Kommentteja antaa, myös NHL:n Euroopan kykyjenetsintätoimistoa johtava Göran Stubb. Juttu:http://www.iltalehti.fi/nhl/2014111818846564_nh.shtml 

Jäin pohtimaan seuraavia asioita liittyen Stubbin kommenttiin suomalaisten taitopelaajien puutteesta.  Millaiset ovat taidon vaatimuksen huippukiekossa nykyään? Miten syntyy esitetty taitoero ruotsalaisiin?   

Omassa toimintaympäristössäni tuskailemme juuri Stubbin mainitseman haasteen kanssa. Eli kuinka saada pelaajista taitavampia ja pelaavampia (eli taitopelaajia). Määrät ja tunnit joukkueharjoittelussa ovat varmasti meillä aika ”tapissa”.

On äärimmäisen tärkeää, että joukkueiden harjoittelu kulkee läpi junioriputken progressiivisesti ja yksilön tarpeen ensiksi huomioiden. Liian usein tapaa nähdä lapsikiekkovaiheen (6-14-vuotiaat) harjoittelussa kiirehtimistä liian isoihin kokonaisuuksiin. Valmentajilla on halu ja tarve saada joukkueensa ”peli kuntoon” ja yksilökeskeistä harjoittelua laiminlyödään. Ikään kuin oikaistaan lajitaitojen harjoitusvaiheen yli ja siirrytään suoraan pelitilanneharjoitteluun ja pelaamisen rakenteiden (joukkuepelaaminen) harjoitteluun.

Liiallinen pelitilianneharjoittelu johtaa siihen, että riittävää määrää lajitaitotoistoja ei saada aikaan ja pelaajaa joutuu selviytymään pelitilanneharjoittelussa olemassa olevallaan osaamisella. Tietenkin pelitilanneharjoittelua tulee tehdä jokaisessa ikävaiheessa, mutta ei lajitaitoharjoittelun kustannuksella.  Pelitilanneharjoittelussa pitää huomioida, että pelaajalle opetetaan pelitaitoja, eikä pelkän pelitilanteen suorittamista.

 Toinen merkittävä ongelma mainituissa vaiheessa on liian vähäinen pelien pelaaminen. Peleillä tarkoitan pallopelejä yleisesti jääkiekon ulkopuolella, sekä harjoituksissa tapahtuvien peliharjoitteiden vähäistä määrää (pienpelit yms.). Virallisten jääkiekko-otteluiden määrässä tosin olemme jo käsittääkseni aika lähellä maksimimäärää. Peleissä kehittyy se kuuluisa pelikäsitys. Pelaaja oppii erilaisten pelien avulla tunnustamaan pelitilanteita, myös motorinen taito kehittyy.

Edellä mainitsemani ”oikominen” ja progression puute hankaloittaa valmentajien työtä huipulle tähtäävässä vaiheessa (14-19-vuotiaat). Väitän rohkeasti, että erot Ruotsiin syntyvät juuri lapsikiekkovaiheessa. Näen asian myös samalla tavalla myös kansallisten seurojen välillä. Toisin sanoen ne seurat, jotka hoitavat lapsikiekkovaiheen parhaiten saavat laajimmat massat käyttöönsä seuraavan vaiheen alkaessa. Tämä taas takaa riittävän sisäisen kilpailun huipulle tähtäävän vaiheen aikana.

Mitä sitten on käsite taito huippukiekossa? Pelin nopeus ja sitä kautta vaatimus on kasvanut huimasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tähän suurempina syinä pidän toiminnan yleistä ammattimaistumista ja sen mukanaan tuomaa kilpailua. Pelaajat on kärjistetysti nopeampia ja voimakkaampia kuin ennen.

”Ennen vanhaan” taitopelaajat olivat pitkälti oivaltavia syöttäjiä ja pelinlukijoita. Edellä mainitut ominaisuudet pätevät Wayne Gretzkystä, Igor Larionoviin ja Martti Jarkosta, Raimo Helmiseen.  En lähde vertailemaan suuremmin aikakausia keskenään, koska peli on muuttunut paljon em. maestrojen ajoista.

Monipuolinen luistelu on nyky- taitopelaajalle vaadittava ominaisuus numero 1. Luisteluvoiman, luistelukestävyyden ja kyvyn kääntyä suunnanmuutoksiin pienessä tilassa tulee asua samassa vartalossa.

Nykyjääkiekossa pelaajalta vaaditaan, myös äärimmäistä nopeustaitavuutta. Käsite tarkoittaa pelkistetysti kykyä käyttää laji- ja pelitaitoja maksimipelinopeudessa. Nopeustaitavuuteen linkittyy oleellisesti luistelusta luisteluun tapahtuva syöttöpelaaminen, maksimivauhdissa kiekon kuljettaminen ja harhauttaminen, sekä suorastaluistelusta ampuminen ja liikkeestä ”one timerilla” ampuminen.  Tämä kaikki kun hoituu vielä katse pelissä, niin aletaan pärjätä kovassa pelinopeudessa.

Kolmas keskeinen taitoelementti on mielestäni kyky tunnistaa pelitilanteita. Alueellisten ylivoimien synnyttäminen on yksi voittavan pelaamisen ydinkohtia niin hyökkäys-kuin puolustuspelissäkin. Taitopelaaja kykenee kiekollisena haastamaan päin vastustajaa ja ottamaan samalla vierestä oman pelaan ”mukaan” 2-1 tilanteeseen. Taitava tilanteen tunnistaja osaa lukea kentällä milloin voittaa tilaa ja milloin tehdä tilaa. Hän havaitsee parhaat syöttövalinnat, sekä laukaisupaikat. Puolustuspelissä on keskeistä osta tehdä oikeita valintoja vastustajan paineistamisen tai ohjaamisen suhteen, sekä puolustaa tiiviisti ”omaa jäätä”.

Näen siis nyky-taitopelaajalle kolme keskeistä osa-aluetta, jotka tulee hallita. Ne ovat siis monipuolinen luistelu, nopeustaitavuus ja pelitilanteiden tunnistaminen. Tunnistanet käsitteiden alta seuraavat pelaajat, kuten Crosby, Tarasenko, Barkov, ja Granlund?

Yhteenvetona:

 Lapsikiekkovaiheessa pätee edelleen ikiaikainen teesi lajitaitotoistojen määrästä. On lisäksi huolehdittava harjoittelun progressiivisesta etenemisestä ja varsinkin siitä, että pelataan paljon ja monipuolisesti (jäällä ja jään ulkopuolella).  Huipulle tähtäävässä vaiheessa tulee mielestäni kiinnittää erityisesti huomioita edellä mainittuihin kolmeen taidon osa-alueeseen ynnä yksilökeskeiseen fysiikkaharjoitteluun. Kylkeen vielä tavoitteita ja Suomikiekon identiteettiä tukevat pelaamisen rakenteet niin AVOT!

Ammattivalmentajien määrä alkaa olla huipulle tähtäävässä vaiheessa jo riittävä. Panostusta on mielestäni lisättävä lapsikiekkovaiheen resursseihin. Siitä tärkeästä vaiheesta meiltä puuttuu ammattivalmentajia ja täten ammattiosaaminen. En toki väheksy siellä toimivia oto- ja isävalmentajia. He yrittävät varmasti osaamisensa ja aikansa puitteissa parhaansa. Jääkiekkoliiton palkkaamien 25 taitovalmentajan, sekä seurojen junioripäälliköiden harteilla lepää tällä hetkellä suuri vastuu Lapsikiekkomme kehittämisessä.

Kirjoitettuna yllättävän helppoa, käytännön toteutuksena haastavaa, mutta mahdollista!  Näin uskon.