Penkin alle menneiden U20 MM-kilpailuiden jälkeen on
virinnyt laaja keskustelu suomalaisen jääkiekon nykytilasta. Huolissaan on oltu
monella tasolla. Tilaa on leimattu heikoksi ja huolestuttavaksi. Toimittajat
ovat asiaa pohtineet laajalla rintamalla. Kukin vuorollaan omilla jakelukanavillaan.
Onpa esiin astunut yksittäisiä kokeneita valmentajiakin. Omat valtamedialle
flirttailevat näkemykset keskusteluun heitti myös Jääkiekkoliiton Huippu-urheilujohtaja
Rauli Urama.
Heidän kaikkien viesti tuntuu olevan pelottavan yhtenevä. Syyksi
mainitaan lähes yksikantaan suomalainen valmennus- ja pelitapakulttuuri. Suomalaisen
jääkiekon menestyksen tielle tuonut, muista kulttuureista eroava valmennus- ja
pelitapakulttuuri on leimattu poikkeuksetta yksilön kehittymistä rajoittavaksi
ideologiaksi.
Mustavalkoista sanon minä!
On totta, että meillä ajatellaan asioita paljon
joukkuepelaamisen näkökulmasta. Tietenkin, onhan kyseessä joukkuelaji. Suomikiekon
todellinen lähes ikiaikainen vahvuus on ollut saumaton joukkuepelaaminen
hyökkäys- ja puolustuspelissä. Omaleimaista siinä on vahva pelinrytmien
lukeminen ja tunnistaminen. Pelkistetysti rytmien lukemisella pyritään
varmistamaan pelinvirtauksen hallinta niin hyökkäämällä, kuin puolustamallakin.
Lisäksi em. toimenpiteillä pyritään korkeaan hyökkäys- ja
puolustuspelinopeuteen mahdollisimman monen pelaajan yhteistyöllä.
Tästä piirteestäkö olemme valmiita luopumaan? Miten pelin
kokonaisvaltainen pelinrytmittäminen ja yhteistyöpelaaminen pois sulkee yksilön
kehittymistä? Vastaan yksikantaan EI MITENKÄÄN!
Sen seikan tosin allekirjoitan, että pelaajamme
henkilökohtaiset ominaisuudet eivät ole tällä hetkellä riittävällä tasolla
suhteessa venäläisiin, ruotsalaisiin, saati pohjoisamerikkalaisiin.
Korjausliikkeitä tulee tehdä, mutta ei omien vahvuuksiemme kustannuksella.
Olen jo aiemmissa teksteissäni peräänkuuluttanut suomalaisen
lapsikiekon terävöittämistä. Samat teesit voi nostaa jälleen esiin tähänkin
asiaan.
Toinen terävöitettävä asia on sarjajärjestelmät. Tällä
hetkellä ainoastaan Liiga ja B-nuorten sarjajärjestelmät ovat jonkunlaisessa
tolkussa. Tosin Liigan jatkuva laajentuminen heikentänee sen sarjan tasoa. A-nuorten
ja C-nuorten sarjoihin ehdotan pikaisia korjauksia. Keskiössä tulee olla mallit
joilla taataan riittävä määrä riittävän tasokkaita otteluita.
Tällä hetkellä C-nuorissa on käytössä neliportainen
karsintasysteemi. Kärkijoukkueilla kovat pelit ovat todella harvassa.
A-nuorissa on pelattu 16 joukkueen sarjaa jo vuosikaudet. Niin moneen joukkueeseen ei riitä millään
tasokkaita pelaajia, jotta jokainen ottelu olisi riittävän kehittävä kokemus
jokaiselle pelaajalle.
Parannusehdotukseni A-nuorten sarjasysteemiin on
yksinkertainen. Riippumatta joukkuemäärästä (14-16) tulee vanhin ikäluokka vapauttaa.
Eli pelaajakiintiö (tällä kaudella 1+4 94 syntynyttä) tulee poistaa. Tällä
liikkeellä jo päästään alkuun. Se takaisi ainekin sen, että sarjassa pelaisi
enemmän vanhempia, kypsempiä ja kokeneempia pelaajia. Tällöin B-nuorten ja
C-nuorten sarjat vahvistuisivat oman ikäluokan pelaajillaan, niillä jotka
nykyään saavat liian helpon ”vapaalipun” A-nuorten tai B-nuorten otteluihin.
Yhteenvetona teesini kuuluukin siis. Sarjasysteemit kuntoon
ja lapsikiekkovaiheen perustyö kuntoon (ajatuksia löytyy edellisissä
teksteissä). Näpit irti Suomikiekon todellisista vahvuuksista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti