Mustavalkoinen Suomikiekko

Penkin alle menneiden U20 MM-kilpailuiden jälkeen on virinnyt laaja keskustelu suomalaisen jääkiekon nykytilasta. Huolissaan on oltu monella tasolla. Tilaa on leimattu heikoksi ja huolestuttavaksi. Toimittajat ovat asiaa pohtineet laajalla rintamalla. Kukin vuorollaan omilla jakelukanavillaan. Onpa esiin astunut yksittäisiä kokeneita valmentajiakin. Omat valtamedialle flirttailevat näkemykset keskusteluun heitti myös Jääkiekkoliiton Huippu-urheilujohtaja Rauli Urama.

Heidän kaikkien viesti tuntuu olevan pelottavan yhtenevä. Syyksi mainitaan lähes yksikantaan suomalainen valmennus- ja pelitapakulttuuri. Suomalaisen jääkiekon menestyksen tielle tuonut, muista kulttuureista eroava valmennus- ja pelitapakulttuuri on leimattu poikkeuksetta yksilön kehittymistä rajoittavaksi ideologiaksi.

Mustavalkoista sanon minä!

On totta, että meillä ajatellaan asioita paljon joukkuepelaamisen näkökulmasta. Tietenkin, onhan kyseessä joukkuelaji. Suomikiekon todellinen lähes ikiaikainen vahvuus on ollut saumaton joukkuepelaaminen hyökkäys- ja puolustuspelissä. Omaleimaista siinä on vahva pelinrytmien lukeminen ja tunnistaminen. Pelkistetysti rytmien lukemisella pyritään varmistamaan pelinvirtauksen hallinta niin hyökkäämällä, kuin puolustamallakin. Lisäksi em. toimenpiteillä pyritään korkeaan hyökkäys- ja puolustuspelinopeuteen mahdollisimman monen pelaajan yhteistyöllä.

Tästä piirteestäkö olemme valmiita luopumaan? Miten pelin kokonaisvaltainen pelinrytmittäminen ja yhteistyöpelaaminen pois sulkee yksilön kehittymistä? Vastaan yksikantaan EI MITENKÄÄN!

Sen seikan tosin allekirjoitan, että pelaajamme henkilökohtaiset ominaisuudet eivät ole tällä hetkellä riittävällä tasolla suhteessa venäläisiin, ruotsalaisiin, saati pohjoisamerikkalaisiin. Korjausliikkeitä tulee tehdä, mutta ei omien vahvuuksiemme kustannuksella.

Olen jo aiemmissa teksteissäni peräänkuuluttanut suomalaisen lapsikiekon terävöittämistä. Samat teesit voi nostaa jälleen esiin tähänkin asiaan.

Toinen terävöitettävä asia on sarjajärjestelmät. Tällä hetkellä ainoastaan Liiga ja B-nuorten sarjajärjestelmät ovat jonkunlaisessa tolkussa. Tosin Liigan jatkuva laajentuminen heikentänee sen sarjan tasoa. A-nuorten ja C-nuorten sarjoihin ehdotan pikaisia korjauksia. Keskiössä tulee olla mallit joilla taataan riittävä määrä riittävän tasokkaita otteluita.

Tällä hetkellä C-nuorissa on käytössä neliportainen karsintasysteemi. Kärkijoukkueilla kovat pelit ovat todella harvassa. A-nuorissa on pelattu 16 joukkueen sarjaa jo vuosikaudet.  Niin moneen joukkueeseen ei riitä millään tasokkaita pelaajia, jotta jokainen ottelu olisi riittävän kehittävä kokemus jokaiselle pelaajalle.

Parannusehdotukseni A-nuorten sarjasysteemiin on yksinkertainen. Riippumatta joukkuemäärästä (14-16) tulee vanhin ikäluokka vapauttaa. Eli pelaajakiintiö (tällä kaudella 1+4 94 syntynyttä) tulee poistaa. Tällä liikkeellä jo päästään alkuun. Se takaisi ainekin sen, että sarjassa pelaisi enemmän vanhempia, kypsempiä ja kokeneempia pelaajia. Tällöin B-nuorten ja C-nuorten sarjat vahvistuisivat oman ikäluokan pelaajillaan, niillä jotka nykyään saavat liian helpon ”vapaalipun” A-nuorten tai B-nuorten otteluihin.

Yhteenvetona teesini kuuluukin siis. Sarjasysteemit kuntoon ja lapsikiekkovaiheen perustyö kuntoon (ajatuksia löytyy edellisissä teksteissä). Näpit irti Suomikiekon todellisista vahvuuksista!